EU:n kauppasopimusten kääntöpuoli: eurooppalainen karjatila pakotetaan kilpailuun, jota se ei voi voittaa

Käänteentekevien EU-ratkaisujen kynnyksellä on pidettävä mielessä kaksi asiaa: ranskalainen pihvi ja saksalainen auto. Päätöksiä, joista Ranskan lihantuottajat tai Saksan autonvalmistajat pillastuvat, on vaikea tehdä.

Mercosur-yhteisön eli Argentiinan, Brasilian, Paraguayn, Uruguayn ja Bolivian kanssa pitkään ja hartaasti puristettu vapaakauppasopimus on EU:lle merkittävä askel. Se hyödyttää saksalaisia autojättejä, mutta hirvittää ranskalaisia lihatiloja.

Tällä kertaa auto näyttäisi voittavan pihvin. Brysselin diplomaattilähteet arvioivat, että vaikka vastustus kasvaa loppumetreillä, sopimus allekirjoitetaan Mercosur-maiden huippukokouksessa ensi viikolla.

Se on todennäköistä, mutta ei vielä varmaa. Syitä on kaksi. Toinen on EU-poliittinen ja toinen geopoliittinen.

Mercosur-sopimusta vastustavan Ranskan mahti on maan sisäisen hajaannuksen vuoksi hiipunut. Parlamenttienemmistönsä menettänyt presidentti Emmanuel Macron ei enää voi pysäyttää isoja hankkeita pelkällä komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenille lähetetyllä tekstiviestillä.

Macron on saanut Mercosur-sopimusta vastustavaan rintamaan Itävallan ja Irlannin lisäksi myös Puolan. Vaikka Puola, EU:n suurin siipikarjalihan tuottaja, on merkittävä tekijä, se yksin ei vielä riitä. Sopimus kaatuu, jos jäsenmaiden 35 prosentin määrävähemmistö vastustaa. Jos Italia liittyy tähän rintamaan, peli on selvä.

Saksa haluaa sopimuksen. Ennenaikaisiin vaaleihin valmistautuvan suurimman jäsenmaan sisäinen pakka on myös sekaisin, mutta sen taloudelliset perustelut sopimukselle ovat järeämmät. Saksan autoteollisuus ja kemianteollisuus tarvitsevat kipeästi lisää markkinoita, kun USA:n tuleva presidentti Donald Trump käynnistää monen rintaman kauppasotansa.

Jäsenmaiden enemmistö, Suomi muiden mukana, tukee Saksaa ja korostaa Mercosur-sopimuksen geopoliittista merkitystä. Syntyvällä 800 miljoonan ihmisen vapaakauppa-alueella on painoarvoa, kun EU yrittää vahvistaa strategista autonomiaansa ja pyristelee irti USA- ja Kiina-riippuvuudesta.

Eurooppalaiselle, myös suomalaiselle, ruoantuotannolle Mercosur-sopimuksesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Avautuvat uudet vientimarkkinat eivät kompensoi lisääntyvään tuontiin liittyviä ongelmia.

Sopimuksen myötä Brasiliasta ja Argentiinasta EU-alueelle vielä nykyistäkin halvemmalla vyöryvä naudan ja siipikarjan liha aiheuttaa kovan hintapaineen. Eurooppalaiset tuottajat pakotetaan kilpailuun, jota ei voi voittaa, koska EU-alueella tuotantokustannukset ovat joka tapauksessa korkeammat.

Tiukka EU-regulaatio nostaa osaltaan tuotantopanosten hintaa. Kaikille on selvää, ettei vapaakauppasopimusta pystytä koskaan vääntämään sellaiseen muotoon, että brasilialaiset lihantuottajat noudattaisivat pilkulleen EU:n pelisääntöjä.

Kun EU geopoliittisista ja taloudellisista syistä haluaa vapaakauppasopimuksia, korkeat ympäristö- ja terveysvaatimukset täyttävää eurooppalaista ruoantuotantoa on tuettava entistä enemmän. Se tarkoittaa, että kun tulleja halutaan välttää ”eurooppalaisesta mallista” tulee entistä keskeisempi maataloustukien kriteeri.

Poliittisesti kauppasopimusten ja eurooppalaisen elintarviketuotannon yhteensovittaminen on vaikeaa. Maatalouden tukemiseen tuskin löytyy lisää yhteistä rahaa, eikä pääosa tuottajista edes haluaisi, että riippuvuus tuista kasvaa.

Ranskassa Mercosur-sopimus voi toteutuessaan vahvistaa laitaoikeistoa entisestään. Sama koskee Itävaltaa ja Puolaa.

EU-parlamentin suurimman ryhmän, maataloustuottajien äänitorvena mieluusti esiintyvän keskustaoikeiston EPP:n rivejä Mercosur-riita repii vääjäämättä. Sopimusta edistävä komission puheenjohtaja von der Leyen ja sitä vastustava Puolan pääministeri Donald Tusk kuuluvat molemmat EPP-leiriin.