Lähes satatuhatta hehtaaria turvepeltoja saatetaan vettää – ”Iso haaste maatiloille, mutta ei uhkaa ruokaturvaa”

Vuoteen 2050 mennessä EU:n ennallistamisasetus vaatisi ennallistamaan turvepeltoja 107 100–189 000 hehtaaria, josta 54 600–94 500 hehtaaria tulisi vettää, arvioi Luonnonvarakeskus Luke.

Turvemaapeltoja on Suomessa nykyisin 270 000 hehtaaria. Kaikkiaan Suomessa on peltoa noin 2,2 miljoonaa hehtaaria.

Luken tutkimusprofessori Heikki Lehtonen esitteli maanantaina järjestetyssä webinaarissa Luken tekemiä arvioita ennallistamisasetuksen vaikutuksista maataloudelle. Lehtonen keskittyi esityksessään isoimpaan kysymykseen eli turvepeltoihin.

Lainsäädäntöehdotuksen mukaan turvepeltojen pinta-alasta tulisi ennallistaa vuoteen 2030 mennessä 30 prosenttia, josta neljäsosa tulisi vettää eli palauttaa kosteikoksi. Vastaavat ennallistamistavoitteet olisivat 50 prosenttia vuodelle 2040 ja 70 prosenttia vuodelle 2050. Näiden vuosien tavoitemääristä puolet pitäisi vettää.

Jos tavoitteeseen voidaan vastata osin ennallistamalla turvetuotannosta poistuneita alueita ja ojitettuja suometsiä, vetettävä peltoala olisi 54 600 hehtaaria vuonna 2050. Jos taas vetetään ainoastaan peltoa, olisi ala 94 500 hehtaaria.

Ennallistamisen seuraukset vaihtelisivat paljon alueittain ja tiloittain.

Turvepeltoja on joka puolella maata, mutta suhteellisesti eniten viljelyalasta niitä on Pohjanmaan maakunnissa, Kainuussa ja Lapissa. Vettämiskelpoisista turvemaista noin 60 prosenttia on näillä alueilla. Loput 40 prosenttia vettämiseen soveltuvasta alueesta on muualla Suomessa.

Kunnista Kuusamossa olisi paljon vettämiseen soveltuvaa alaa.

Siellä ennallistaminen iskisi rajusti. Kuusamossa kotieläinten määrä vähenisi 32 prosenttia, jos yli 90 000 hehtaaria peltoa Suomessa vetetään.

Koko maassa eläinyksikkömäärä laskisi 94 500 hehtaarin tapauksessa noin neljä prosenttia. Oletuksena on, että vetetty ala ei käy rehuntuotantoon ja eläintiheys suhteessa peltoalaan ei nousisi eikä eläintuotanto siirtyisi kunnasta toiseen.

Ennallistamisen myötä nykyisiä kesantopeltoja siirtyisi rehuntuotantoon.

”Muutoksilla on pieni vaikutus kotimaiseen ruuantuotantoon, koska tuotanto voi kasvaa kivennäismailla. Peltoalaa on Suomessa runsaasti tuotantomääriin nähden”, Lehtonen sanoo.

”Ennallistaminen ei olisi ruokaturvalle haaste, mutta maataloudelle se on iso haaste.”

Turvepeltojen ennallistaminen voi tarkoittaa myös niistä osan siirtämistä pysyvälle nurmelle.

Jos sadan hehtaarin lypsykarjatilalla on 10 prosenttia turvemaata ja se ennallistetaan pysyvälle nurmelle, johtaa se yhdeksän prosentin tulonmenetykseen, Lehtonen kertoo.

Menetys johtuu pysyvän nurmen määrältään ja laadultaan heikosta sadosta.

2000-luvulla on investoitu paljon maidon ja naudanlihan tuotantoon turvemaavaltaisilla alueilla. Siihen on kannustettu investointituilla.

Tilanne on erikoinen, jos 10–15 vuoden sisällä iso osuus juuri tuotantoaan kasvattaneiden tilojen turvepeltoalasta vetetään. Se voisi vähentää useita prosentteja maidon ja naudanlihan tuotantoa.

Lehtonen pohtii, että turvepeltoja olisi järkevintä ennallistaa alueilla, jossa niiden osuus peltoalasta on vähäinen eli etelässä ja maan keskiosissa.

Vettäminen on oikeudenmukaisuuskysymys, joka kaipaa ratkaisuja, hän sanoo. EU:n lakiluonnoksessa luvataan, että ketään ei jätetä ongelmien kanssa yksin.

Kannustimista ja ohjauskeinoista luonnoksessa ei juuri mainita. Rahoituksesta mainitaan, että EU korvaisi turvemaiden ennallistamista ja tulonmenetyksiä.

Ennallistamisasetus joka tapauksessa vähentäisi kasvihuonekaasupäästöjä ja parantaisi luonnon monimuotoisuutta.

Mahdollisesti ainakin osa viljelijöistä voisi saada siitä lisätuloja. Myös maatalouden arvostus yhteiskunnassa saattaisi ympäristötoimien myötä kasvaa.

Keskustelu ennallistamisesta on ollut viime kuukaudet repivää, vaikka mitään ei ole vielä päätetty. Neuvottelut EU-elimissä ovat aivan kesken.

”Vastakkainasettelu on ikävää. Neutraalilla tutkimuksella pyrimme tilannetta edistämään”, totesi erikoistutkija Meri Kallasvuo Lukesta.

Kustannuksista ja hyödyistä on puhuttu paljon. Niissä ongelma on, että kustannukset kyllä näkyvät euroina tulonmenetyksinä, maksettavina korvauksina ja ennallistamistöinä.

Saatavat hyödyt ovat usein markkinattomia, toteaa erikoistutkija Antti Mutanen. Tällä hetkellä kustannus- ja hyötyarviot ovat hänen mukaansa suuntaa antavia ja epävarmoja.

Kaikkineen metsiin, soihin, vesistöihin sekä viljely- ja kaupunkialueisiin kohdistuva ennallistaminen maksaisi Suomessa Luken arvion mukaan vuoteen 2050 mennessä 13–19 miljardia euroa. Noin 0,5 miljardia vuodessa.