Natoon rynniminen jo viime vuosikymmenen puolella ei välttämättä olisi ollut Suomelle oikea eikä edes mahdollinen siirto − syitä on useita

Jälkiviisaudessa ei välttämättä ole mitään pahaa. Siitä on hyötyä, jos virheistä opitaan ja valmius tehdä viisaampia päätöksiä paranee.

Helsingin Sanomat käynnisti viime viikonloppuna ansiokkaalla artikkelilla keskustelun Suomen viime vuosikymmenten ja vuosien ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. (HS 4.6.)

Jutussa alan asiantuntijat arvostelevat erityisesti tasavallan presidentti Sauli Niinistöä, mutta myös edeltäjiä ja koko viime vuosikymmenten poliittista johtoa siitä, ettei Nato-jäsenyyttä lähdetty hakemaan aikaisemmin ja ettei puolustusliittoon ja sen mahtivaltioon Yhdysvaltoihin suhtauduttu myönteisemmin.

Liikkeelle lähdetään kiinnostavasta ja samalla ongelmallisesta hypoteesista. Entä jos Venäjä olisi helmikuun 2022 suurhyökkäyksellä kukistanut Ukrainan? Olisiko Suomi ollut seuraava Naton ulkopuolinen rajavaltio, jonka voimansa tunnossa ollut Venäjän karhu syö suihinsa?

Asiantuntijoiden ja vaikuttajien mielestä Suomen Nato-tie olisi joka tapauksessa noussut pystyyn ja olisimme jääneet ilman elintärkeitä turvatakuita.

Tästä vedetään se johtopäätös, että Suomen olisi pitänyt hylätä Nato-optio ja pyrkiä jäseneksi viimeistään vuoden 2014 jälkeen ja ehkä jo vuosina 2007/2008, kun Venäjän presidentti Vladimir Putin piti hyytävän Münchenin puheensa ja Venäjä hyökkäsi Georgiaan.

Tarpeellisen ja tärkeän analyysin heikkous on jossittelu.

Jos Kiova olisi kaatunut, Suomi olisi ollut katastrofaalisessa tilanteessa. Jos USA-suhteita olisi rakennettu aktiivisemmin ja jos Natoon olisi menty aikaisemmin, olisimme olleet turvassa Ukrainan sodan lopputulemasta huolimatta.

Ensimmäinen jos pitää kiistatta paikkansa. Tuskin kukaan kuitenkaan pystyy varmasti sanomaan, mitä Putin olisi tehnyt Kiovan valtaamisen jälkeen ja miten Yhdysvallat Nato-liittolaisineen olisi vastannut.

Toisen jossittelun ongelmat ovat vielä monisyisempiä. Eikä kysymys ole pelkästään Venäjän mahdollisesta vastavedosta.

On hyvä pohtia esimerkiksi sitä, miten johtavat Nato-maat, olisivat vuosina 2007 ja 2008 reagoineet, jos Suomi olisi lähtenyt aktiivisesti edistämään omaa Nato-asiaansa? Varovaisesti voi arvailla, että vähintäänkin nihkeästi.

Ehkä juuri siksi Nato-jäsenyyden pitkäaikainen puolestapuhuja Alexander Stubb (kok.) korosti 2008 ulkoministerinä, että perusteet Nato-jäsenyyden harkinnalle ovat vahvat, mutta silti ei pidä hätiköidä.

Venäjän Krim-öykkäröinnistä huolimatta eduskunnan ja Suomen kansan enemmistöä tuskin olisi vuoden 2014 jälkeen saatu Nato-jäsenyyden taakse. Jos päätös jäsenyyden hakemisesta olisi kaikesta huolimatta runnottu läpi, repivä sisäpoliittinen asetelma olisi palvellut ennen muuta Moskovan etuja.

On myös muistettava, että Putinia ”ihaillut” Donald Trump tuskin olisi USA:n presidenttinä vuosina 2017-2021 tasoittanut tietä Suomen Nato-jäsenyydelle.

Poliittisia päätöksiä tehdään aina ajassa. Ratkaisujen puntaroinnissa mennään helposti hakoteille, jos ajan henki sivuutetaan tai sitä tulkitaan väärin.

Suomen poliittisen johdon suurin virhe oli se, että Venäjän politiikan dramaattista muutosta ei otettu 2007/2008 eikä varsinkaan 2014 jälkeen riittävän vakavasti. Putinin valtakuntaa ei pidetty uhkana eikä edes haasteena, josta Jyri Häkämies (kok.) puolustusministerinä varoitti jo vuonna 2007.

Suomi ei ollut virheineen yksin. Saksa lisäsi energiariippuvuuttaan Venäjästä. Se avasi Putinille mahdollisuuden kiristää koko Eurooppaa ja madalsi kynnystä hyökätä Ukrainaan.

Suomen olisi muiden EU-maiden mukana pitänyt varautua aikaisemmin ja paremmin Putinin aggressiivisiin siirtoihin. Nato-jäsenyyden hakeminen oli yksi vaihtoehto, mutta ei välttämättä ainoa oikea eikä käytännössä toteuttamiskelpoinen.