Kunta on lähidemokratian yksikkö, ei palvelutehdas

Kuntaliitosrintamalla on ollut pitkään hiljaista. Tämän vuoden alussa ei toteutunut yhtään liitosta ja viime vuoden alussa yksi, kun Pertunmaa liitettiin Mäntyharjuun.

Vielä vajaat parikymmentä vuotta sitten liitoksia toteutettiin kymmenittäin. Eniten kuntien määrä väheni vuoden 2009 alusta, jolloin toteutui yli 30 liitosta ja vuonna 2013 vielä 24. Sen jälkeen kehitys on käytännössä pysähtynyt. Syynä on etenkin sosiaali‑ ja terveydenhuoltopalveluiden uudistus, jossa kunnille taloudellisesti raskain tehtäväkokonaisuus siirrettiin hyvinvointialueille.

Nyt keskustelu kuntien määrästä on virinnyt uudelleen. Taustalla ovat ennen muuta väestön ikääntyminen ja monien kuntien nopea väestökato.

Yllättävintä viimeisimmässä avauksessa on sen esittäjä. Kuntaliiton toimitusjohtaja Minna Karhunen totesi Helsingin Sanomien haastattelussa (24.4.), ettei kaikkien nykyisten kuntien jatko itsenäisenä ole realistista. Taloudellisesta näkökulmasta Karhusen esittämää perustelua on vaikea kiistää.

Kiinnostavaa on, että vielä syksyllä Karhunen puhui Ylellä kuntien välisen yhteistyön syventämisestä ja uusien toimintatapojen omaksumisesta, esimerkiksi teknologian hyödyntämisestä koulutuspalveluissa (Yle Uutiset 13.9.2025). Myös Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Susanna Huovinen tarjosi parin viikon takaisessa mielipidekirjoituksessaan (MT 16.4.) etäopetusta keinoksi sivistyksellisten perusoikeuksien turvaamiseen tilanteessa, jossa peruskouluikäisten lasten määrä tulee rajusti vähenemään 2030‑luvulle mentäessä.

Taloudesta perustelunsa poimiva puhe ohittaa kuitenkin kaikkein olennaisimman kysymyksen: miksi kunta ylipäätään on olemassa. Suomen perustuslain ja kuntalain mukaan kunta on ennen kaikkea itsehallinnollinen yhteisö, jonka tehtävänä on edistää asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa.

Kunta ei siten ole vain palvelutehdas ja hallinnollinen yksikkö, jonka olemassaolo oikeutetaan tehokkuudella, mittakaavaeduilla ja riittävällä veropohjalla. Palvelut ovat kunnan keino kunnan toteuttaa tehtäviään, eivät kuntien olemassaolon perusta.

Kuntaliiton Karhunen nostaakin kuntaliitosten perusteeksi myös kuntademokratian rapautumisen riskin. Sitäkään ei käy kiistäminen, etteikö huoli demokratian tulevaisuudesta olisi aiheellinen: miten kansalaisten lähidemokratia voi toimia, jos kunnista ei enää löydy luottamustehtäviin riittävästi ehdokkaita ja päättäjävalinnat muuttuvat sopuvaaleiksi.

On kuitenkin tärkeää tiedostaa, että myös vastakkainen kehitys eli kuntien maantieteellinen paisuminen on päätöksenteon demokraattisuudelle uhka. Mitä etäämmällä päätöksenteon keskittymä on kansalaisesta, sitä vaikeampaa pienten liitoskuntien asukkaiden on päästä vaikuttamaan heitä itseään koskeviin päätöksiin. Tämä on jo nähty monilla hyvinvointialueilla, joissa keskuskaupungit ovat rohmunneet valtaosan valtuustopaikoista ‒ ja palveluista.

Kun liitoksen seurauksena on väestömäärältään ja usein myös maantieteellisesti suuri kunta, tavallisen kuntalaisen mahdollisuudet päästä päättämään asioista vaikeutuvat. Ilman laajaa tunnettuutta ja muualla hankittuja meriittejä riittävää äänestäjäkuntaa on vaikea saada kokoon. Näissä oloissa ihmisten on aidosti vaikea kokea pystyvänsä vaikuttamaan itseään koskeviin päätöksiin.

Kuntaliitoskeskustelussa kysymys ei ole vain siitä, kuinka monta kuntaa Suomi “kestää”, vaan siitä, halutaanko kunta nähdä jatkossakin lähidemokratian yksikkönä vai ensisijaisesti palveluiden hallinnoijana. Tämä keskustelu pitää käydä siitä lähtökohdasta, mitä kunta on, ei vain siitä, mitä se maksaa. Jos kasvava osa kunnista ei pysty kantamaan enää kaikkia tehtäviä, pitäisi karsiminen aloittaa kuntien tehtävistä eikä kunnista itsestään.

Viime kädessä kuntien määrä on mitä suurimmassa määrin politiikkaa, onhan valtiolla käytännön valtionosuuksien määrittämisen ja kriisikuntamenettelyn kautta vahva vipuvarsi kehityksen edistämiseen tai jarruttamiseen.