Maakuntiin syntyy voimalinjaerämaita, kun virtaa viedään sähkösyöppöön Etelä-Suomeen

Suomen sähkönsiirron valtasuonistoa eli kantaverkkoa ylläpitävän Fingridin mukaan noin kaksi kolmasosaa Suomessa kulutetusta sähköstä käytetään eteläisimmässä osassa maata, Tampereen eteläpuolella. Kaupunkien sähkönkulutus kasvaa entisestään sitä mukaa, kun lämmöntuotannossa perinteistä polttoa korvataan sähkökattiloilla ja lämpöpumpuilla. Oma lukunsa ovat sähköintensiivinen teollisuus, merkittävä osa siitäkin on eteläisessä Suomessa jo nyt ja varsinkin tulevaisuudessa.

Sähkön tuotanto taas sijoittuu tuulivoimatuotannon imussa yhä vahvemmin läntiseen ja pohjoiseen Suomeen. Suuri osa Suomen tuulivoimaloista sijaitsee Pohjanmaan maakunnissa ja Satakunnassa sekä Lapissa, Kainuussa ja Koillismaalla. Kun merituulivoima alkaa yleistyä, energiantuotannon painopiste sijoittuu entistäkin vahvemmin länsirannikolle. Satakunnassa sijaitsee myös kolme ydinvoimalayksikköä.

Tuotannon ja kulutuksen maantieteellinen epäsuhta heijastuu suoraan maanomistajiin: yhä useampi peltoja tai metsiä tuotanto- ja kulutusalueiden välissä omistava joutuu sopeutumaan siirtoyhteyksiin, ennen muuta aina vain leveämpiä kaistoja syöviin sähkölinjoihin sekä tulevaisuudessa myös maan alle vedettäviin vetyputkiin.

Fingridin kantaverkkosuunnitelman mukaan vuosien 2026–2035 aikana uusia 400 kilovoltin voimajohtoja on tarkoitus rakentaa Suomeen 3 800 kilometrin verran. Osittain näitä rakennetaan samoille käytäville rinnakkain, mikä taas leventää niiden alta parturoitavaa metsäkaistaletta. Kantaverkon vahvistaminen tulee näkymään maaseudun maisemassa jopa toistasataa metriä leveinä puuttomiksi parturoituina sähkönsiirtoerämaina ja viljelytoimia pelloilla haittaavina tolpparivistöinä.

Maanomistajien kokemukset Pohjois-Pohjanmaan Pyhäjärveltä Etelä-Savon Kangasniemelle rakennettavan noin 200-kilometrisen Harjulinjan suunnitteluvaiheesta kertovat karulla tavalla siitä, millaisessa pakkoraossa maakunnissa kehityksen suhteen ollaan: hankkeen ympäristövaikutusten arviointiin lakisääteisesti kuuluvaa 0–vaihtoehtoa – eli että rakentamista ei toteuteta lainkaan – ei ole esitetty. Kyse ei siis ole siitä, hävitetäänkö metsä vai ei, vaan siitä, mistä se hävitetään.

Ei ole vaikea nähdä kohtuuttomuutta siinä, miten metsää elinkeinonaan kasvattaville maaseudun asukkaille heristellään sormea hakkuista samalla kun vihreän siirtymän nimissä metsiä parturoidaan pysyvästi puuttomiksi siirtolinjojen tieltä. Vähintäänkin sähköintensiivistä teollisuutta tulisi siirtotarpeen rajoittamiseksi sijoittaa lähelle sähköntuotantoa. Kohtuullista olisi myös muuttaa korvauksia linja-alueista niin, että maanomistaja saa osansa siirron markkinatuotosta. Näin maaseutu saisi kehityksestä osakseen muutakin kuin haittoja.