Vaahterasiirapista paisui maailmanlaajuinen miljardibisnes – voisiko Suomen metsistä löytyä vastaava menestystuote?

Mahlaa 13 miljoonaa litraa, kuusenkerkkiä 98 miljoonaa kiloa, lakkakäävän viljelyalaa lähes 100 000 hehtaaria. Näin suuriksi muutaman luonnontuotteen tuotantomahdollisuudet on laskettu Luonnonvarakeskuksen, Metsäkeskuksen ja Pohjois-Karjalan liiton hankkeessa.

Arvio perustuu Metsäkeskuksen metsävaratietoon, josta on valikoitu ja ynnätty yhteen kullekin tuotteelle soveltuvat metsäkuviot. Esimerkiksi mahlaa virtaa ainoastaan koivikoissa, ja kuusenkerkkiä saa nuorista kuusikoista.

Lisäksi metsissä voi kerätä ja kasvattaa lukuisia muita sieniä, marjoja ja villiyrttejä sekä jäkäliä, sammalia ja koristehavuja. Luonnon aarreaitta vaikuttaa rajattomalta.

Todellisuudessa useimpien luonnontuotteiden tuotanto on hyvin vähäistä. Marjoja ja vakiintuneita ruokasieniä lukuun ottamatta ostajia ja jalostajia ei välttämättä ole, ja harva metsänomistaja on käynyt luonnontuotteilla kauppaa.

MT:n viime talvena teettämän kyselyn mukaan yli kaksi kolmasosaa metsänomistajista ei ole saanut lainkaan sivutuloja metsistään viimeisen viiden vuoden aikana.

Heille, jotka sivutuloja saivat, ylivoimaisesti yleisin tapa ansaita niitä oli polttopuun tai hakkeen myynti. Marjoja tai sieniä oli myynyt neljä prosenttia, eikä harvinaisempia keruutuotteita ollut hyödyntänyt lähes kukaan. Sivutuloja ansainneista harva piti toimintaa merkittävänä tulonlähteenä, polttopuuta myyneistäkin vain viidennes.

Haluja luonnontuotteiden kaupallistamiselle periaatteessa olisi. Luken tutkimuksen mukaan lähes 40 prosenttia metsänomistajista olisi kiinnostunut tuottamaan myyntiin havujen, kuusenkerkkien ja pakurikäävän kaltaisia luonnontuotteita, jotka eivät ole jokaisenoikeuksien piirissä vapaasti kerättävissä.

Moni luonnontuotebisneksestä innostunut metsänomistaja viihtyy metsässä monipuolisesti, kertoo metsänomistajien suhdetta luonnontuotteiden keruuseen tutkinut Hanna Muttilainen Luonnonvarakeskuksesta.

Toinen luonnontuotteista kiinnostunut metsänomistajaryhmä ovat puuntuotannosta ja taloudellisesta toimeentulosta kiinnostuneet, jotka haluavat laajentaa tulonlähteitään.

Keruutuotteet eivät vaadi välttämättä suuria pinta-aloja. Luonnontuotteet tarjoaisivat monelle pienelle metsätilalle, jolta puuta varttuu myyntiin vain harvoin, mahdollisuuden saada metsästä tasaisesti tuloja vuosittain.

Miksi laaja kiinnostus johtaa vain harvoin toimintaan? Yksi selitys voi olla työläys.

Luonnonmarjojen perusteella jo tiedetään, ettei vaivalloinen keruutyö innosta suomalaisia suuressa mitassa. Kaupallisen mittakaavan kerääjiä on jouduttu haalimaan kaukomailta asti.

Metsämarjojen kaupallinen keruu on nojannut pitkälti ulkomailta saapuviin poimijoihin. Kuva: Pekka Fali

Monien tuotteiden keruukausi on lyhyt, mikä rajoittaa yksittäisen metsänomistajan mahdollisuuksia saada myyntiin suuria määriä.

”On isoja yrityksiä, jotka ostaisivat tuotetta, mutta ne eivät osta muutamaa kiloa kerrallaan, vaan suurempia eriä. Siihen yksittäisen metsänomistajan on vaikea vastata. Puuttuu välikäsi tai tukkuporras, joka keräisi pienten tuottajien eriä yhteen”, Muttilainen selittää.

Ostajat toivovat usein paitsi suuria eriä, myös valmiiksi käsiteltyä tuotetta esimerkiksi kuivattuna tai uutettuna. Sekin asettaa kynnyksen metsänomistajalle.

Lisäksi monet ostajat toivovat keruualueen luomusertifiointia, joka nostaa tuotteiden markkina-arvoa. Siirtymäaika luomualueeksi kestää yleensä kolme vuotta. Siihen voi hakea lyhennystä, jos kiellettyjä tuotantopanoksia kuten torjunta-aineita ei ole käytetty.

Luonnontuotteiden myynnistä kiinnostuneita vaivaa Muttilaisen mukaan myös tiedon puute. Luonnontuotteisiin verrattuna puun myynti on tehty helpoksi, vaikka metsästä ei ymmärtäisi mitään. Markkinat ovat kehittyneet ja neuvoja saa alan eri toimijoilta.

Sen sijaan tieto erilaisten luonnontuotteiden markkinoista, kasvatusmenetelmistä ja laatuvaatimuksista on hajallaan.

”Monet metsänomistajat kokevat, että asioita joutuu opettelemaan kantapään kautta. Ei oikein ole kokoavaa tahoa, josta saisi tukea ja neuvoja.”

Sienisadot vaihtelevat oikullisesti vuodesta ja paikasta toiseen, mutta joitakin lajeja on mahdollista viljellä lajista riippuen joko elävissä tai kuolleissa puissa. Luken ja metsäkeskuksen Sieniharvesteri-hankkeessa on kokeiltu lakkakäävän ymppäämistä hakkuukoneella kantokäsittelyn yhteydessä. Lajia käytetään lääkinnällisenä sienenä Aasiassa. Jos harvesterimenetelmä osoittautuu toimivaksi, sieniviljelmän perustaminen hakkuun yhteydessä olisi hyvin vaivatonta.

Viime vuosina pakurin kasvatus on kiinnostanut monia metsänomistajia. Varhaisimmilla viljelmillä pakuria näkyy jo. Kuva: Sanne Katainen

Monia pullonkauloja on pyritty ratkomaan myös pakurikäävän kasvatuksessa. Koivua lahottavalle sienelle on runsaasti kysyntää maailman luonnontuotemarkkinoilla. Pakurin viljelymateriaalia myyviä ja sientä ostavia ja jalostavia yrityksiä toimii Suomessa jo useita. Osalla niistä on sopimusviljelijöitä, ja pakurikäävän viljely on mahdollista jopa ilman metsänomistajan fyysistä työpanosta. Sekä ymppäys että sadonkorjuu voidaan ostaa palveluntarjoajalta.

Pakurin viljely on kuitenkin sen verran uutta, ettei satoja ole vielä korjattu. Toistaiseksi pakurituotteiden tuotanto on ollut luonnonvaraisesti kasvavan pakurin varassa. Vasta tulevina vuosina selviää, täyttyvätkö pakurin kasvattajien tuotto-odotukset.

Kynnyksistä ja pullonkauloista huolimatta Muttilainen näkee luonnontuotteiden tuottamisessa paljon mahdollisuuksia. Voi olla yhdestä tai muutamasta onnistuneesta yrityksestä kiinni, lähteekö jokin tuote nousukiitoon.

Esimerkiksi koivunmahlan mahdollisuuksia voi verrata Pohjois-Amerikan vaahterasiirappiin, josta on tullut kansainvälisesti tunnettu herkku. Vaahterasiirappia myydään vuosittain yli puolentoista miljardin dollarin arvosta. Merkittävin tuotantoalue sijaitsee Kanadan itäisessä Quebecin provinssissa. Siellä vaahteranmahlan valuttajat vetosivat viime vuonna hallintoon saadakseen lisää julkisia metsiä käyttöönsä kysynnän kasvun tyydyttämiseksi.

”Luonnontuotealalle tarvittaisiin isoja veturiyrityksiä kasvattamaan kysyntää. Ongelma on monesti, ettei raaka-ainetta saada markkinoille. Toisaalta, jos sille olisi riittävästi kysyntää, voisi kuvitella, että kerääjiä ja tuottajia löytyisi. Tämä on vähän muna-kana-ilmiö.”